Kolmosperheen elämää

 

Hei kaikille kolmosperheen arjesta kiinnostuneille!

 

Tässä meidän perheen muistoja alkutaipaleelta pääkaupunkiseudulta noin neljän vuoden takaa:

RASKAUSAIKA

Maha kasvoi kasvamistaan. Ensimmäiset utelut alkoivat tulla: ”Käy nyt ihmeessä ultrassa, kun mahasi noin kasvaa. Jospa siellä on enemmän kuin yksi!” Kun oli juuri kuullut raskauden ollessa melkein puolessa välissä, että tulossa on oma joukkue: Tupu, Hupu ja Lupu, ei vielä ollut rohkeutta kertoa kaikille tätä ihmettä! Olin nimittäin itkenyt itseni läkähdyksiin saatuani moisen uutisen. Miten juuri minulle voi tapahtua näin? Onneksi näin kyyneleiden läpi sairaanhoitajan huoneessa ilmoituksen kolmosyhdistyksestä. Soitinkin yhdistyksen puheenjohtajalle samana iltana, ja sain toivonkipinän: tulevasta koitoksesta voi sittenkin selvitä hengissä, siitäkin huolimatta, että on kolme samaan aikaan kiljuvaa nälkäistä suuta, kolmet pinnasängyt, kolmet sitterit ja syöttötuolit ym.

Alkujärkytys muuttui kuitenkin iloksi, kun pienokaiset alkoivat liikkua vatsassani. Laskettiin vain viikkoja ja taas viikkoja. Tuntui voitolta, kun oli jälleen saavuttanut lääkärin asettaman viikkorajan. Mutta vielä yksi viikko lisää, niin lasten keuhkot taitavat olla kypsiä..

Tässä vaiheessa täytyy antaa kaikki kiitos Hyksin monikkoraskauksiin erikoistuneelle lääkärille. Ilman hänen jämäkkää ja auktoritääristä asennettaan olisi moni asia jäänyt ehkä epäselväksi. Nyt olimme lasten isän kanssa niin valtavan asian edessä, että oli syytäkin, että joku muu ottaa ohjat käsiinsä ja käskee sekä opastaa. Meillähän oli vain yksi päämäärä: saada kaikki kolme pientä lasta terveenä tähän maailmaan.

LASTEN SYNTYMÄ

Menin sairaalaan kaksi viikkoa ennen lasten syntymää. Voin itse hienosti, eikä oikeastaan muuta haittaa ollut, kuin alati suureneva vatsani. Sängystä ylöspääsy oli jo hankalaa ja aloin jo toivoa lasten pääsyä maailmaan. Joulu oli ovella ja lisäsi osaltaan herkkää mielialaani, mutta onneksi Hyksin henkilökunta oli empaattinen (eikä osastolla ollut joulunpyhinä tungosta) ja pystyi järjestämään minulle oman huoneen. Mieheni sai myös yöpyä kanssani jouluyön. Olihan se ikimuistoinen jouluyö, kinkkuineen, koristeineen päivineen – ja vatsassa kolme pientä ”possua”.

Pyhien jälkeen lapsivesipunktiossa todettiin lasten keuhkojen olevan kypsiä, joten leikkaus suunniteltiin heti seuraavalle päivälle.

Tuleva leikkaus oli huolestuttanut minua jo jonkin verran. Olihan siellä ”normaalia” enemmän lapsia sikin sokin, ehkä solmussakin. Ja monikkoraskauksiin erikoistunut lääkärimme oli sanonut meille moneen kertaan, että riskit ovat aina loppuun saakka. Niinpä minusta oli erittäin tärkeää, että sain jutella leikkaavien lääkäreiden kanssa muutamaan kertaan ennen leikkausta ja näin ollen varmistua, että minä ja lapseni olemme hyvissä ja ennen kaikkea osaavissa käsissä. Eihän monikkolasten leikkauksia satu ihan joka päivä jokaisen lääkärinkään kohdalle…

Sain sekä spinaali- että epiduraalipuudutuksen, joiden antaminen tietysti valtavan vatsani takia tuotti tavallista enemmän hikeä. Mutta kaikki hyvin. Isä oli mukana leikkauksessa alusta loppuun (ja pysyi pystyssä). Leikkaussali oli täynnä väkeä: leikkaavia lääkäreitä oli kaksi ja lapsillahan oli jokaisella oma hoitotiiminsä. Mutta isä hoiti ja puki lapset yhdessä hoitajien kanssa ja räpsäytti vielä kameraakin. Minä makasin pökerryksissä heräämössä lisäverta saamassa lämpöisten vällyjen alla – ja ikionnellisena!

Kiitos Taivaan Isälle: lapset syntyivät terveinä!

Raskausviikkoja oli kertynyt reilut 33. Neidit A ja B olivat n. 1500 g, pituutta 40 cm ja herra C 2000 g ja pituutta 43 cm. Sairaalassa lapset olivat 4 viikkoa, jonka aikana opeteltiin syömään ja varmistuttiin, että painoa alkoi kertyä.

Kotiin saatiin kaikki lapset yhdellä kertaa. Se oli aluksi minulle pienoinen järkytys, koska Jorvin lääkäri oli puhunut, että voisimme ensin yhden kanssa ”harjoitella” kotiutumista. Mutta eikun raaka peli alusta alkaen, ja kaikki kerralla kotiin! Kotiintulosta tai ensimmäisestä yöstä en muista mitään. Isän muistin mukaan ensimmäisenä yönä nukuimme 1½ tuntia, koska joku/kaikki huusivat vähän väliä..

VAUNUT

Kyselimme muutamalta kolmosperheeltä heidän ratkaisuaan vaunujen hankinnoissa. Päädyimme ostamaan Emmaljungan TuplaGrizzlyt ja LowRiderit, molemmat kuomurattaita. Molemmissa oli kantokopat, joten vauvojen siirtely oli helppoa ja kevyttä. Onhan matkan verralla ollut niitä ihmettelyjä, että ”miten sinä niiden kanssa pääset edes ulos samaan aikaan” tai ”mahtuvatko nuo Grizzlyt edes bussiin”. Vastaus on, että todella hienosti on toiminut! Lasten ollessa vielä vaunuiässä, olin itse niin puhki ja väsynyt aina päivisin, että otin itsekin nokoset (tai tein rästitöitä), kun lapset nukkuivat ulkona vaunuissaan. Vasta illalla, kun isä tuli töistä, lähdimme kaikki yhdessä kävelemään ja työntelemään vaunuja. Kaksissa vaunuissa oli myös se kiva puoli, että pystyimme ottamaan vain yhden tai kaksi lasta esim. kauppa- tai lääkärireissulle mukaan.

NUKKUMINEN

Ensimmäisestä yöstä alkaen vauvat nukkuivat omassa yhteisessä huoneessaan. Pinnasängyissä oli aluksi hörhelöillä somistetut äitiyspakkauslaatikot sänkyinä, joista sitten luovuttiin, kun laatikon pituus ei enää riittänyt.

Pinnasängyistä luovuttiin siinä vaiheessa, kun poikamme alkoi kiivetä itse laidan yli. Ikää heillä oli silloin reilut 1½ vuotta. Nukkumaanmeno oli silloin yhtä sirkusta! Taisi siinä mennä liki vuosi, kun joka ikinen ilta piti vahtia sänkyjen vieressä ½-1 tuntia, että siellä sängyssä pysytään eikä pompita edestakaisin. Siinä koeteltiin niin isän kuin äidinkin hermot.

Noin kolmen vanhoina alkoivat nukkumaanmenot sujua normaalisti ja yötkin rauhoittuivat. Siihen asti oli lähes joka yö joku tai kaikki vuoronperään ylhäällä ja haluamassa meidän vanhempien viereen. Emme kuitenkaan totuttaneet heitä meidän sänkyyn, vaan joka kerta kannoimme heidät takaisin omaansa. Ehkä me tällä konstilla voitimme itsellemme nykyään rauhalliset yöt… (Tiedämme, että tulossa on myös painajaisaika, jolloin lasten unissa on niitä mörköjä ym. yöllisiä kummajaisia)

RUOKAILU

Vauvojen syöttövälien ollessa 3 ja 4 tuntia, herätimme yöllä kaksi vauvoista samaan aikaan. Toista syötti isä, toista äiti. Tässä menettelyssä oli hyvää se, että kun yleensä isä nukahti sohvalle kesken syötön, pystyi äiti välillä tökkimään hänet hereille. Meillä kaksi tyttöä syötti samassa ajassa, kun poika rauhallisesti nautti omaa ateriaansa. Joten meillä vanhemmilla oli toinen toisistamme seuraa koko yöllisten syöttökertojen ajan.

Soseruokaan siirryttäessä syötin kunkin vauvan sylissäni vuorotellen, kahden leikkiessä lattialla sittereissä. (Toiset äidithän nostavat kaikki sittereissään pöydälle ja syöttävät vauvat samaan aikaan.) Kokeilemalla jokainen löytää mieleisensä syöttötavan.

Syöttötuoleista luovuttiin noin 2½ vuoden ikäisinä. Kesälomapurjehdukselta tultuamme todettiin vain, että oltaisko jo niin isoja, että osattaisiin nätisti istua aikuisten tuolilla! No, sehän se porkkana oli, nimittäin se ”niin isoja”. Tässäkin kohtaa tuntuu siltä, että lapsilla on suunnaton ”henkisen kasvun” tarve. Tarve tuntea itsensä jo isoksi tytöksi ja isoksi pojaksi. Vaikkakin he ovat vielä niin pieniä ja ”järjettömiä”… Lapset itse halusivat pitää muovisia ruokalappuja vielä täytettyään kolme vuotta. Ainakin silloin lappu oli saatava, kun syötiin liemiruokaa.

Nyt lasten ollessa reilut 3 ja ½ vuotta haluavat he kovasti pilkkoa perunoita lusikallaan, mutta veistä ei ole haluttu vielä käyttää. Kokeiltu nimittäin on, nimittäin äidin lihaveitsellä. Hyväksi ratkaisuksi todettiin se, että teimme yhdestä kapeasta keittiön kaapista lääkekaapin. Laitoimme siihen vain lukon ja niin kaikki laastarit ja pullot jos toisetkin ovat käden ulottuvilla, kun onneksi sen harvan kerran on joutunut niitä antibiootteja tai yskänlääkkeitä ruuan perään tuputtamaan.

LAHJOITUKSET, AVUSTUKSET

Saimme kolmosyhdistyksen jäseneltä kullanarvoisen vinkin, että yrityksiä voi rohkeasti lähestyä puhelimitse ja kirjeitse ja kysyä heidän halujaan tukea kolmosperheitä tuotteiden muodossa. Itse saimme tuoteavustuksina maitoa, vaippoja, soseita, tutteja, tuttipulloja ym. rekvisiittaa.

Olen myös huomannut, että monet lastenvaateliikkeet antavat ihan mukavia alennuksia, kun kuulevatkin, että ostan ”kolmosille”.

(Laitoin kolmoset lainausmerkkiin, koska emme itse puhu kolmosista. Olemme kolmosperhe, mutta toivomme, että lapsiamme kutsutaan heidän omilla nimillään.)

KODINHOITOAPU

Saimme kaksi eri vuorottain käyvää kodinhoitajaa. Molemmat rouvat olivat ihania ja ammattitaitoisia, itse lasten äitejä. Mutta sitä onnea ja autuutta saimme nauttia vain kolme viikkoa. Sen jälkeen apu oli satunnaista.

Lasten ollessa ½-vuotiaita, päätimme vaihtaa asuntoa suurempaan. Muutimme naapurilähiöön, jossa kodinhoitoapu oli laadultaan sellaista, jota emme halunneet. Isovanhemmat olivat silloin tällöin apunamme.

NEUVOLA,

LASTEN KASVUN KEHITYS

Olimmehan me neuvolan tädillekin ihmetys ja kummastus. Että kaikki kolme lasta tarkastukseen samalla kertaa! Parin ensi kerran jälkeen pääsimme jo neuvolatädin kanssa tutummiksi ja hänkin osasi varata riittävästi aikaa kaikkien kolmen lapsen tarkastukseen ja rokotukseen.

1 v 2 v 3 v

 

Neiti A 8,6 kg 10,7 13,0

1,6kg /40cm 76 cm 88 96

 

Neiti B 8,2 kg 10,6 13,0

1,5kg/40cm 76 cm 87 95

 

Herra C 10 kg 13 16

2kg/43 cm 77 cm 91 99

Molemmilla tytöillä on alusta asti ollut atooppinen iho. Otimme heti lasten synnyttyä heille sairaskuluvakuutuksen. Lasten ollessa 10 kk saivat he kaikki tähän asti ainoan korvatulehduksen kaikki samaan aikaan perättäisinä päivinä. Silloin tuntui hyvältä, kun oli vakuutus ja sai soittaa lääkärin kotiin.

Nyt toivomme, että jos vesirokko on tullakseen tulkoon kaikille samalla kertaa, jottei töistä joutuisi olemaan viikkoja pois.

SIISTEYSHARJOITTELU

Tämä onkin tuntunut kaikkia kiinnostavalta puheenaiheelta.

Oma äitini sanoi. että heti vaan potalle, kun on oppinut istumaan. Ja toisethan oppivatkin potalle jo ennen yhden vuoden ikää. Minä kuitenkin laitoin jäitä hattuun itselleni. Kyllähän minäkin yritin 1½-vuotiaina antaa vauvojen juosta pylly paljaana pitkin kotiamme, mutta kun niitä märkiä ja tummia kasoja oli samaan aikaan siellä täällä ja vielä toisten taaperoiden jalkapohjissa ym. niin ajattelin, harvat ne vaipat jalassa kouluun lähteen.

Niinpä luotimme rutiiniin: jokaisen ruokailun jälkeen kaikki rivissä kylpyhuoneeseen ja samaan aikaan potalle. Toisilla toimi kuin napista painaen, toisella toimi sitten kun oli vaipan saanut takas paikoilleen. Tässä kyllä oma järjen käyttö oli paikallaan. Pikku hiljaa osattiin itse riisua vaippa pois ja mennä potalle. Ulkovaippoja yritettiin ottaa kesällä -98 pois, mutta niitä lämpöisiä ja kuivia perättäisiä päiviä ei sitten osunutkaan kohdalle.

Sisäpäivävaipat jäivät lasten mennessä 3-vuotiaina päiväkotiin ja ulkovaipat heti perään. Päiväkodissahan heillä oli toiset lapset esimerkkeinä. Yövaipoista päästiin vasta äsken eli reilun 3½ vuoden ikäisinä. Kuivaksi harjoittelu ei ollut meillä ongelma, siinä meni vaan aikaa. Yhden vaippaikäisen kanssa olisin saanut hommat opetettua todennäköisesti aiemmin. Tai jos ennestään olisi ollut isosisko/veli näyttämässä mallia…

PALUU TYöELÄMÄÄN

äitiysloman jälkeen menin siis vuodeksi töihin ja sain kunnallisen kodinhoitajan kotiini lapsiani hoitamaan. Aivan ihana nuori osaavainen tyttö hoiti lapsiamme ensimmäisen ½-vuotta. Olimme kaikki tyytyväisiä toinen toisiimme. Mutta hän ei haluistaan huolimatta saanut jatkaa ja niin syksyn alussa saimme toisen rouvan, keski-ikäisen, aiemmin perhepäivähoitajana toimineen. Hänen kanssa olisi voinut mennä paremminkin.

Pari päivää ennen jouluaattoa, minulle soitettiin ja sanottiin, että minun pitäisi ottaa vuoden alusta kaksi muuta lasta kotiini, jotta hoitajalla olisi tarpeeksi töitä. Toinen ehdotettu oli 2-vuotias poika ja toinen 1-vuotias vauva.

Joulun pyhät meni kaaoksessa. Olimmehan vuosi aiemmin remonteeranneet meille kodin, miten kodistamme voisi nyt tulla kunnallinen hoitopaikka myös täysin tuntemattomille lapsille. Missä ne toiset lapset nukkuvat? Vielä kaiken muun olisikin ehkä pystynyt pakon edessä muokkaamaan, mutta mikä siitä kaikesta olisi ollut korvaus minulle? Kahdesta ylimääräisestä lapsesta vain heidän ruokakulukorvaus muutamia markkoja /päivä /lapsi.!! Kotimme käytöstä ei mitään korvausta. Ja tietysti minun olisi kuulunut kantaa kaupasta kaikille viidelle lapselle ja hoitajalle ruoka ja valmistaa se. Kantaa maidot ja tuttelit… perheen isän ja äidin ruokaa unohtamatta.

Paljon jaksavat perhepäivähoitavat ja paljon jaksan minäkin, mutta tässä kohtaa raja tuli kohdallani vastaan. En pystynyt kuvittelemaan itseäni työssäkäyväksi superäidiksi, joka päivittäisen pyykinpesun lisäksi kävisi päivittäin kaupassa ja tekisi illat tai ainakin viikonloput aamusta iltaan ruokaa ja ruokaa ja taas ruokaa.

Niin sanoin kodinhoitosopimuksen irti ja jäin hoitovapaalle, kun lapset vuoden vaihteessa täyttivät kaksi vuotta. Oli mukavaa käydä äitiysloman jälkeen töissä vuoden ja taas palata kotiin. Lasten ikävuosi kahdesta kolmeen oli niin kehitysrikasta vaihetta, että oli onni, että pakon sanelemana sain olla heidän kanssaan. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

PÄIVÄHOITO

Lasten ollessa vasta 1½ vuotiaita, niin jätin jo kahteen päiväkotiin hakemukseni, vaikkakin hoidon aloitus olisi vasta, kun lapset täyttäisivät 3 vuotta. Soittelin päiväkoteihin pitkin kevättä ja syksyä ja muistutin olemassaolostamme.

½-vuotta ennemmin sain kutsun etusijalle laittamastani päiväkodista. Menimme mieheni kanssa tutustumaan päiväkotiin ja sen henkilökuntaan. Täyskymppi! Oli ihana kokea, että tämä se on, tänne haluamme lapsemme hoitoon. Nyt on päiväkodissa oltu -99 vuoden alusta ja kaikki on sujunut hienosti. Päiväkodissa on myös kehitysvammaisten ryhmä, joka antaa oman positiivisen ”leimansa” päiväkodin toimintaan ja lasten sosiaaliseen kommunikointiin. Päiväkoti on myös musiikkiin suuntautunut. Sisustus on hyvin kodinomainen ja sävytykseltään hempeä. Siellä käydessä on tunne kuin ”sielu lepäisi”. Ei kuulu huutoja ei riitoja…(mitä olivat ne aiemmin Helsingin Sanomissa olleet kirjoitukset päiväkotien desibelirajojen ylityksistä?).

Päiväkoti sijaitsee pienen automatkan päässä kodistamme. Aamuisin isä vie lapset sinne ja iltaisin minä haen. Näiden järjestelyjen takia jouduimme hankkimaan minulle pikkuisen ”kauppa-auton”.

Päiväkodissa ei vielä toistaiseksi ole riehunut mitään epidemioita ja olemme saaneet olla koko ajan terveinä, muutamaa nuhaa lukuun ottamatta

LASTEN LUONNE-EROT

Tytöt ovat meillä identtisiä. Silti omasta mielestämme erinäköisiä ja eriluonteisia. Herra C taitaa olla kuten poikien kuuluukin.

Neiti A on alusta alkaen vaikuttanut ”isosiskolta” . Hän on hillitympi, mietteliäämpi, tottelevaisempi ja ehdoton lady koruineen, peileineen. äidin pikku apuri. Kasvonpiirteet on hänellä kuin äidillään samanikäisenä.

Neiti B on ärhäkkäämpi rosepippurimme. Napakka, mutta silti helpoimmin periksi antava.

Viihtyy myös yksikseen. Iloinen veitikkamme. Monessa kehitysvaiheessa ollut ”ensimmäisenä”.

Herra C on kaikista eniten hellyyden ja huomion kipeä. Tutkinut alusta alkaen luontoa sen kiviä, koloja, kantelee keppejä, lyhyitä ja pitkiä. Rakennelmat ja muut viritykset kiinnostavat enemmän kuin varsinainen autoilla leikkiminen. Suunnittelee kovasti, mitä hän sitten isona tekee/saa/haluaa. Kova laulamaan. Isän painikaveri ja autonpesijä, äidin ”sylivauva”. Puheenkehityksessä selvästi tyttöjä hitaampi. (Joskaan puheterapeutin mukaan ei vielä syytä huoleen).

Joka aamu tuntuu yhtä ihanalta, kun pihamaalla erotaan ja kaikki kolme huutaa ”hyvää työpäivää äiti” ja pusut päälle!

KOLMOSYHDISTYS

Monissa monikkoperheiden arkisissa asioissa on hyvä tietää eri lastenhoidollisia menettelyvaihtoehtoja ja niitä kokeilemalla jokainen löytää varmasti itsellensä mieleisen. Suurin ongelma onkin usein se, ettei niistä vaihtoehdoista ole tietoa ja silloin oikean ratkaisun löytäminen vai aiheuttaa surua ja harmaita hiuksia, puhumattakaan mahdollisesta ajan ja rahan ylimääräisestä käytöstä. Kolmosyhdistys on onneksi omalla kohdallani toiminut hyvänä tiedon ja vaihtoehtojen lähteenä, joka on säästänyt niin hermojani kuin aikaanikin.

Yhdistyksen järjestämät yhteistapaamiset muiden kolmosperheiden kanssa ovat ihania! Vaikka vauvat ovat pieniä, niin aina kannattaa vaikka pistäytyä tapaamisissa. On kiva rupatella toisten vastaavassa lasten kasvuvaiheessa olevien kanssa tai vaikka vaan kuunnella muiden jutustelua. Joka kerta mukaamme on saatu vähintäänkin aimo annos motivaatiota seuraaville kuukausille. Samalla on olkapäät ryhdistäytyneet ja selkä suoristunut, kun on oivaltanut, että mehän voimme ihan olla ylpeitä tästä isosta samanikäisestä lapsikatraasta!

TUTISTA LUOPUMINEN

Oman toiveeni mukaan yritin saada lapsia luopumaan tutista ensin reilun ½ vuoden ikäisinä. Sitten siirsin yritystä 1-vuoden kieppeille ja puhuttiin, että annetaan tutti joulupukille ym. Yritys ei tuottanut tulosta. Koska lapsemme lutkuttivat tuttiaan vain nukkumaan mennessä, en kantanut siitä huolta. Lapset olivat noin 1 v ja 4 kk, kun tutteja ei enää löytynytkään. Yhden tutin oli vienyt oravaäiti, toisen myyrä-äiti ja kolmannen pupuäiti. Se selitys kelpasi lapsille, olihan sitä tarinaa pidetty yllä koko kevään.

PÄIVÄKIRJA

Pidin itse raskauden alkuajoista lähtien päiväkirjaa tai oikeammin viikkokirjaa. Se on ollut kallisarvoinen muistin virkistäjä näitä lasten kehitysaikoja miettiessä. Sen lisäksi siihen kirjoitetut ajatukset ja tunteet voin jättää joskus lapsilleni kaikkien muiden ”vauvatavaroiden” lisäksi. Olen säästänyt myös kaikkea muuta kolmosuuteen liittyvää materiaalia. Jospa se heitä sitten vanhempana saattaisi kiinnostaa…

TULEVAISUUDENTOIVEET

Toivoisin, että kolmosraskauksista tiedettäisiin enemmän mm. neuvoloissa, terveyskeskuksissa ym. Toivon, että kunnan eri instansseissa otettaisiin huomioon kolmen samanikäisen vauvan/lapsen tuomat tarpeet. Tähänastisen kokemukseni perusteella on moni taho vastannut: kun ei meillä ole ollut kolmosia ennen, on vain toimittu näin ja näin ja näin – kun siis on yksi lapsi tai hänen vanhempi sisar.

Lämpimät terveisemme Kolmosyhdistyksen vetäjille ja kaikille kolmosperheille.

Onnea ja iloa sinulle mahdollisia kolmosvauvoja odottava äiti ja isä. Voimat riittävät kyllä, niin pitkälle kuin niitä tarvitaan..

 

Terveisin Kolmosperhe Espoosta